Viatonten valssi (Aaro Hellaakoski)
Kun kesäinen yö oli kirkkain
ja tyyninä valvoivat veet
ja helisi soittimet sirkkain
kuin viulut ja kanteleet,
viisi pientä piruparkaa,
aivan ujoa ja arkaa
sievin kumarruksin tohti
käydä enkeleitä kohti.
Uniformunsa karvaiset heitti
he, sarvet ja saparovyön;
oli lanteilla vain lukinseitti;
ja helisi harput yön.
Enkelitkin sulkapaidan
jätti tuonne, päälle aidan,
siellä häntä, siellä siipi
toisiansa tervehtiipi.
Ja niinhän he, nostaen jalkaa
niin nätisti tanssia alkaa
yli kallion kasteisen.
Ja yö oli onnellinen.
Missäs sika, jos ei kerää
kärsäänsä se yhtäperää
siivet, karvat, ynnämuuta,
vielä maiskutellen suuta.
Sill’aikaa enkelit tanssi
niin ujosti, varpaillaan,
vain pukuna pikkuinen
kranssi, viis pirua toverinaan.
Kerran tuli aamun koitto.
Loppui tanssi, loppui soitto.
Pirut, niin kuin enkelitki
tunnusmerkkejänsä itki.
Oi pienoiset, ettehän
arvaa: moni vaihtaa
nahkaa ja karvaa,
sika paljon siipiä syö.
Mut harppua sirkat lyö
yhä, kun on keskiyö.