1. Läsnäolo on ollut ehdottomasti suosikkiteema. Vuorovaikutuskoulutuksissa osallistujat peräänkuuluttavat nykyään lähes aina läsnäoloa. Läsnäoloa toivotaan asiantuntijalta, asiakaspalvelijalta, esimieheltä tai työkaverilta. Tämä johtunee siitä, että moni kokee meidän olevan liiaksi kiinni sähköisissä välineissä. Aito kohtaaminen saattaa puuttua.

Olen aikaisemmin tässä blogissa kirjoittanut läsnäolon mantrasta. Kirjoituksessa väitän, ettemme voi syyttää läsnäolottomuudesta vain älypuhelimia. Lue täältä tarkemmin, mistä asioista läsnäolo muodostuu.

2.  Kasvokkain kohtaaminen on asia, jota moni tuntuu kaipaavan. Kukaan ei ole halunnut palata etanapostin aikaan, eikä luopua kaikista sähköisistä kanavista. Sen sijaan toivotaan, että chat-keskustelun sijaan voisi käydä koputtamassa kollegan ovea ja selvittää työasian siinä ja heti. Vapaamuotoisille rupatteluhetkille tuntuu aikaa olevan aina vain vähemmän. Työssä jaksamisen kannalta nämä työkaverin kanssa vaihdetut kuulumiset ovat kuitenkin hyvin merkittäviä.

Kasvokkain kohtaaminen voi olla tulevaisuuden uusi hittituote. Eräässä asiantuntijaorganisaatiossa ollaan jo nyt todettu, että sähköisten kanavien sijaan ensimmäinen kohtaaminen asiakkaan kanssa tehdään kasvokkain. Näin kuulemma saadaan rakennettua paremmin luottamusta ja aikaakin säästyy, kun monimutkaiset asiat keskustellaan heti perusteellisesti läpi.

3. Työnkuvien monipuolistuminen – enkä nyt tarkoita niin sanottua multitaskingia vaan sitä, että työntekijältä vaaditaan monenlaisia taitoja. Asiantuntijan pitää osata jakaa tietoa ja haastaa kysyjää oppimaan itse. Eri alan osaajista valmennetaan kouluttajia tai valmentajia. Alalla jos toisella on koko ajan käynnissä erilaisia kehittämisprojekteja, joissa vastuuta ja työtehtäviä jaetaan henkilöstölle. Niinpä olen kuullut monen sanovan, että kunpa saisi tehdä vain sitä työtä, johon on alunperin palkattu: opettajat haluaisivat opettaa ja asiakastyötä tekevät haluaisivat palvella asiakastaan.

4.  Jämäkkyys eli assertiivinen viestintä. Pikaisesti määriteltynä jämäkkä viestijä uskaltaa nostaa kissan pöydälle. Se ei ole hyökkäävää tai toista loukkaavaa toimintaa, vaan rohkeutta keskustella hankalistakin asioista.  Koulutuksissa kuulen usein tarinoita palavereista, joissa aina samat henkilöt joutuvat ottamaan asiat esille, vaikka kuinka on sovittu etukäteen työnjaosta.

Jämäkkää viestintää voi jokainen harjoitella. Aloita taitoharjoittelu vaikkapa seuraavassa palaverissa. Kerro rohkeasti oma näkökulmasi asiaan, vaikka se eroaisi yleisestä mielipiteestä.

Minä luulen, että maailma olisi parempi paikka, jossa jämäkkä viestintä määriteltäisiin kansalaistaidoksi.

5. Aktivoivat menetelmät, joita yhä enemmän ja enemmän toivotaan osaksi koulutuksia. Itse olen kuulunut toiminnallisuutta suosivaan koulukuntaan koko työurani. Nykyään huomaan, ettei minun tarvitse puhua aktivoinnin puolesta, vaan sitä todellakin toivotaan osaksi koulutuspäiviä. Osallistujat haluavat monipuolisia menetelmiä ja sellaisia, joissa noustaan liikkeelle. Myös aivotutkijat ovat todenneet, että oppimisella ja liikkumisella on selvä yhteys. Koulumaailmassa puhutaan pois pulpeteista -ilmiöstä. Ehkä työelämässä kehotetaan pian pois seminaaripöytien takaa. Kenties tulevaisuuden koulutustilassa onkin vain pystypöytiä.

Tämän koonnin myötä toivotan oikein antoisia vuorovaikutushetkiä loppuvuoteenne!

Lokakuussa piipahdin entisessä opinahjossani Jyväskylän yliopistossa puheviestinnän alumnipäivillä. Pidin siellä puheenvuoron, jossa kerroin omasta tähänastisesta työurastani. Puheenvuoroani rakentaessa tulin samalla pohtineeksi oman työni eri puolia.

Olen toiminut valmistumiseni jälkeen pääasiallisesti opetus- ja koulutuspuolella. Työurani aloitin puheviestinnän ja draaman tuntiopettajana eri oppilaitoksissa, ja kohderyhmänä olivat lähinnä nuoret aikuiset. Varsinaiseen koulutusbisnekseen pääsin mukaan 2000-luvun puolivälissä, kun aloitin Suomen Puheopistossa koulutuspäällikkönä. Oma yritys minulla on ollut reilun kolmen vuoden ajan.

Tällä hetkellä teen töitä niin kouluttajana työyhteisöissä kuin myös opettajana muutamassa oppilaitoksessa. Olen kipuillut sen asian kanssa, kumpi olen enemmän, opettaja vai kouluttaja. Opettajuuden näen olevan enemmän prosessimaista tekemistä, jolloin ollaan saman ryhmän kanssa pidempi tovi. Kouluttajan työ puolestaan on hetken vierailuja, yksittäisiä projekteja jostain sovitusta teemasta.

Hyvin olennainen asia on tavoitteiden asettaminen. Opetustyössä tavoitteita on monia ja monen tasoisia. Tavoitteena on usein jonkin taidon oppiminen ja tähtäimessä arvosana ja jokin tutkinto. Kouluttaessa tavoitteiden määrittelyn suhteen pitää olla maltillisempi. Tämä on välillä haaste, koska asiakkaan toiveet koulutukseen käytetylle ajalle voivat olla ylimitoitettuja. Se on osoitus kouluttajan ammattitaidosta, että hän uskaltaa rohkeasti sanoa, mitä tietyssä ajassa voidaan saada aikaan.

Luulen, että oma kipuiluni johtuu myös tavoitteiden asettamisesta. Olen asettanut itselleni liian korkeita tavoitteita siihen nähden, mitä lyhyessä koulutusajassa voidaan saada aikaan. Nyt, kun opettajuus kulkee kouluttajan työni rinnalla, osaan paremmin asettaa asiat mittasuhteisiin. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tarvitsen sekä pidempää työskentelyä saman ryhmän kanssa että lyhytkestoisia koulutuksia, joissa voin antaa osallistujille uusia oivalluksia.

Oman työni ehdoton rikkaus on, että saan toimia opetus- ja koulutusalalla niin monella tasolla. Saan kohdata hyvin erilaisia kohderyhmiä, joiden kanssa käsitellään esiintymisen ja vuorovaikutuksen teemoja näkökulmasta jos toisestakin. Tästä rikkaudesta haluan pitää kiinni.